Minä ja AT

Muistan olleeni alle kymmenvuotias, kun selän väsymykset ja hartiajumit alkoivat olla minulle arkipäivää. Varsinkin istuessa ilman selkänojaa oleminen oli yhtä taistelua. Tämä jatkuva väsymystila haittasi keskittymistäni ja sai minut alituiseen vaihtamaan asentoa niin, että kun lysyssä oleminen ylitti sietokykyni, koitin oikaista itseni pystyyn, kunnes taas vähän ajan kuluttua löysin itseni kasasta, vaikka olin juuri päättänyt olla täydessä mitassani.

Viisitoistavuotiaana toteutin haaveeni näyttelemisestä ja liityin harrastajateatteriin. Parikymppisenä opiskelin teatteria ensin kansanopistoissa ja sitten ammattikorkeakoulussa. Kun sain vielä kokemusta ammattiteattereiden tuotannoista, pääsin näyttelijäliiton jäseneksi. Teatteritoiminta piti sisällään jatkuvaa itsensä kehittämistä näyttelijäntyön lisäksi laulun ja tanssin osalta. Näiden oppiaineiden opiskelu sai minut ymmärtämään ”hyvän ryhdin” merkityksen, sillä esiintyvä taiteilijahan on itse oma instrumenttinsa. Eikä kasaan puristuneella keholla lauleta vapaasti tai tehdä piruetteja.

Vaikka tiesin, että kroppani tulisi olla luonnollisesti suuntautuneena saavuttaakseni laulujen ja koreografioiden asettamat haasteet, ongelmani oli edelleen sama kuin lapsena etsiessäni ”mukavaa asentoa”. En tiennyt miten se saavutetaan. Silloinen käsitykseni oli, että voisin vaikuttaa omaan ryhtiini ottamalla oikean asennon, mutta ironista tässä käsityksessä oli se, että selkäni oli aina vaan väsynyt, vaikka mielestäni toimin oikein. Järkeni sanoikin, että käsitykseni täytyy olla väärä. Vaikka en saavuttanut haluamiani tuloksia käyttäessäni totuttuja keinojani, jatkoin niiden käyttämistä. En tiennyt muita keinoja, kuin tekeminen. Siis tahdonalaisten lihasten jännittäminen.

Kun olin 26-vuotias, innostuin lihaskuntoharjoitteista. Treenasin parhaillaan kahdesta neljään kertaa viikossa ja harrastin myös lenkkeilyä. Olin aivan varma, että nyt viimeistään saisin ryhtini aktivoitumaan, kun lisänä oli säännöllistä kehon huoltoakin. Olin lukenut liikkeistä, jotka vaikuttaisivat erityisesti ryhtilihaksiin. Vuodet etenivät ja voimani kasvoivat lähtötilanteeseen nähden enemmän kuin olin alunperin edes kuvitellut saavuttavani, mutta yksi asia ei vain kehittynyt. Se mystinen ”ryhti”. Olin hämilläni. Miten sama ihminen voi olla niinkin voimakas ja toisaalta heikko, ettei jaksa istua edes kahta minuuttia ilman selkänojaa. 

Onnekseni 34-vuotiaana kuulin, että on olemassa ”jokin Alexander-tekniikka”, jolla on ilmeisesti jotain tekemistä ryhdin kanssa. Etsin tietysti netistä tietoa ja parin viikon päästä astelin ensimmäiselle yksityistunnilleni. Oppimani perusteella havahduin tajuamaan, että jos kaiken tehneenä ainut menetelmä, jota en ole kokeillut onkin ei-tekeminen, siinä voisi olla ratkaisu ongelmaani.

Astuessani opetustilaan, en olisi ikinä arvannut, että vielä jonain päivänä kouluttaisin ihmisille tietotaitoa aiheesta, jonka suhteen olin ollut täysin kadoksissa. Nyt menetelmään perehtyneenä ymmärrän, miksi en aikaisemmin saanut sitä mitä tavoittelin. Yritin parhaani ja kun en siinä onnistunut, yritin enemmän. Mutta mitä enemmän yritin, sitä kauemmas ajauduin tavoitteestani. Ryhtimekanismin aktivoituessa, ei-tahdonalaisten lihasten rooli on olennainen. Emme siis voi jännittää näitä lihaksia. Sen voi vain antaa tapahtua. 

Luonto meissä tietää, kuinka toiminta tulee toteuttaa. Me emme osaa tehdä oikein. Keho osaa. Meidän ”oikein tekeminen” johtaa aina tarpeettomaan jännitykseen ja estää luonnollista tapahtumasta.